Aurinko lämmitti sileätä rantakalliota. Tytöt Reta ja Ram istuivat rantakalliolla ja tähystivät merta, joka läikehti ja välkkyi. Se antoi elannon heidän kotakunnalleen ja kaikille saaren asukkaille. Sieltä saatiin hylkeet, mahtavat hauet ja muut meren antimet. Mutta sieltä tulivat myös myrskyt ja viimaiset tuulet, joita vastaan käytiin talvisaikaan epätoivoista taistelua. Ympäröivä metsä oli turvana ja sekin antoi elantoa; joskus hirven, joskus karhun - jos osasi taitavasti pyytää.

Ramin perhe oli tullut saarelle ruuhillaan Pienen Meren takaa ja he olivat kyläläisten mielestä outoja ja vieraan rotuisia. Aluksi kylän väki suhtautui heihin vieroksuen, mutta vähitellen he huomasivat, että emon taidoista oli hyötyä koko kylälle. Ja isokin osasi metsässä vaeltaessaan katsoa tähdistä suunnan ja haistaa muita taitavammin saaliseläinten laumat. Emo kutsuttiin aina mukaan naisten yhteisiin juhliin ja saaliinjaon syöminkeihin, niin etteivät he enää olleet yksin. Nyt he kuuluivat kylään.

Tytöt lähtivät virittämään ansoja. Samalla he kokisivat eiliset pyydykset. Jos metsänhenki oli ollut antelias, he saisivat ehkä pari pulskaa metsälintua. Yhdestäkin riittäisi syötävää koko perheelle. Tytöt loikkivat yli kallioitten ja tulivat suon syrjään. Pehmeä sammal vajosi jalan alla, ja Ramin nahkatöppöset kastuivat.

Ensimmäinen ansa löytyi, mutta se oli tyhjä. Puolukat, joita tytöt olivat laittaneet syötiksi, olivat koskemattomia. Seuraavassa ansassa oli tyttöjen onneksi saalis- lihava, nuori teeri! Reta ripusti linnun tottuneesti vyötärölleen. Ram ihaili Retaa, koska tämä otti kylmäverisesti hengiltä vaikka ilveksen, jos oli hyvän taljan tarpeessa. Tytöt tarkistivat viimeisetkin ansat ja virittivät uusia. Sitten he veivät saaliin mukanaan kotaansa, jossa siitä myöhemmin valmistettaisiin herkullinen ateria.

Myöhemmin tytöt menivät Ramin äidin savipajalle.  Paja oli suojassa leppien keskellä. Ramilla oli lupa puuhata pajassa ja käyttää savea, sillä sitä riitti. Emo oli taitava leipomaan saviastioita, taitavampi kuin kukaan muu nainen tällä saarella. Kauppiaat käyttivät emon ruukkuja vaihtotavarana ja maksoivat niistä melkein yhtä paljon kuin kirveistä tai piinpalasista. Emo tahtoi, että tytär oppisi tämän perinteisen naisten taidon ja siksi Ram sai harjoitella mielin määrin.

Savi oli sinistä ja niin vahvaa, että sitä oli leikattava kiviveitsellä. Ram veisti möhkäleen Retalle ja itselleen. Ram ajatteli, että oli jo aika Retankin opetella, sillä tyttö, joka ei saanut aikaan ruukkua oli aika avuton. Teerenpojan tappaminen ei auttanut, ellei ollut astiaa, missä sitä keittää. Ram muokkasi ja vaivasi savimöhkälettä. Pian siitä saattoi leipoa nauhaa, ja nauhasta syntyi kerros kerrokselta ruukku. Vihdoin Retankin käsissä syntyi ruukuntapainen, josta hän oli hyvin ylpeä. Tällä tavoin tytöt jatkoivat kärsivällisesti ruukunteon harjoittelua.